Belgipoweria Vaarojen Maratonilla

(Julkaistu Belgianpaimenkoirat 6/2009-lehdessä)

Vuosi sitten lokakuussa tulin tervuni Janskyn (Hukkarullan Dosentti) kanssa lenkiltä kotiin eräänä hyvin sateisena lauantai-iltana, kun mieheni Tepe katseli Urheiluruutua. Siellä näytettiin juuri pätkää Kolin "Vaarojen Maratonilta" - maastomaratonilta, joka juostaan lokakuun puolivälin arvaamattomassa säässä Kolin monimuotoisessa maastossa noudatellen pääosin Herajärven kierroksena tunnettua retkeilyreittiä. Kun Herajärven kierroksen 36 kilometriin tavallisia retkeilijöitä kehotetaan varaamaan ainakin kaksi vuorokautta, Vaarojen Maratonilla juostaan 42 km yhden päivän aikana. Tosimasokisteille on tarjolla myös sama tuplana, 84 km ultrajuoksu päivän aikana.
"Tuossahan olisi sinulle sopiva seuraava haaste", totesi Tepe minulle.
"Hullu!", vastasin ja menin suihkuun.
Viikkoa myöhemmin olin ilmoittautunut Vaarojen Maratonille 2009.

Vaarojen Maratonilla on kilpasarjojen lisäksi retkisarja, jonka lähtö on aikaisin aamulla yhtä aikaa 84 km ultrasarjan kanssa ja jossa ei ole virallista ajanottoa. Koska juoksen kaikki treenilenkkini canicrossina Janskyn kanssa ja muutenkin se on väsymätön kaverini kaikilla retkilläni, totesin, että tuossa voisi olla mahdollisuus päästä osallistumaan koiran kanssa myös vähän virallisempaan kestävyysjuoksutapahtumaan. Kysyin järjestäjiltä, olisiko mahdollista juosta retkisarjassa koiran kanssa ja selitin heille, että koira on koko ajan kytkettynä ja koulutettuna koirana muutenkin hyvin hallinnassa. Järjestäjät näyttivät meille vihreätä valoa (kertoen, että olisimme tapahtuman historian ensimmäinen canicross-tiimi), ja niinpä yhteinen harjoittelumme maastomaratonille alkoi. Tavoitteeni oli alusta asti edetä retkisarjassakin pääosin juosten ja noudatellen kilpailureittiä.

Kun tavoite oli päätetty, piti tiedostaa olemassaolevat ongelmat. Ensinnäkään en ollut koskaan aikaisemmin juossut minkäänlaista maratonia - virallisia puolimaratoneja tosin muutamia, lisäksi olin muuten harrastanut itsekseni aika pitkiäkin lenkkejä, ajoittain puolimaratonia pidempiä juoksuja tai kävellen joskus (koiran kanssa) töistä kotiin reilun 30 km matkan. Toisekseen en ollut koskaan harjoitellut kovin vaikeassa maastossa. Espoossa asuvana pahinta mitä voi treeneihinsä keksiä ovat Nuuksion mäet, mutta sielläkin korkeuserot ovat melko pieniä Koliin verrattuna ja reitit yleensä hyvin helppokulkuisia. Treeneihini aloin lisätä kyllä kilometrejä kestävyyden lisäämiseksi, mutta korkeuserojen ja vaikean maastopohjan haasteeseen en selvästikään osannut suhtautua riittävän vakavasti.

Talven ja kevään juoksutreenit sujuivat mukavasti. Talvella lumi ja jää aiheuttivat tosin ongelmia. Poikkeuksellisesti jopa Espoossa keskuspuiston metsät olivat täynnä hiihtolatuja, jonne ei juoksijoilla ja koirilla ollut asiaa, ja asfaltti oli usein niin jäistä, että Janskyn tassut nirhautuivat pari kertaa todella ikävästi vereslihalle. En kuitenkaan hirveästi stressannut sillä, että välillä treenejä jäi väliin tai juoksu vaihtui sauvakävelyyn tms. Juoksukertoja meille kertyi viikossa tyypillisesti vain n. 3 kpl, mutta pyrin pedanttisesti tekemään yhden kunnollisen pitkän lenkin viikossa (pisimmillään 35 km). Lisäkilometrejä meille tietysti kertyi päivittäisistä kävelyistä, jotka Janskyn kanssa ovat yleensä joka tapauksessa aika vauhdikkaita, ja joskus melko pitkiäkin.

Kesäkuun alussa kävimme testaamassa maratonkuntoamme Nuuksiossa kiertämällä kevyttä hölkkää 46 km silmukan. Samalla tuli testattua juoksureppua ja muita varusteita, sukanvaihtostrategioita (saan helposti rakkoja) ja pitkälle päiväretkelle sopivia eväitä. Loppukesä sujuikin sitten lähinnä kuntoa ylläpitäen, viikko-ohjelmaan tuli lisättyä myös lyhyitä nopeita lenkkejä ja kesällä kuntoilimme myös uimalla matkauintia (Jansky on myös hyvä matkauintikaveri) ja meloen (siinä Jansky saa olla vapaamatkustaja ja minä teen työt).

Kolille suuntasimmekin innostuneina. Vuokrasimme jo hyvissä ajoin mökin muutamaksi päiväksi rauhallisesta paikasta melko läheltä Kolia. Tepe oli kuski ja kannustusjoukko, ja kisan jälkeen kokki ja hieroja. Kisakeskuksessa kävin ilmoittautumassa jo edellisenä iltana, ja Kolin vaarojen näkeminen veti kyllä hiljaiseksi. Nuohan ovat VUORIA verrattuina niihin nyppylöihin, joilla minä yleensä juoksen... Sää vaikutti onneksi lupaavalta, tiedossa oli kirpeä pakkaspäivä mutta auringonpaistetta. Päätin jättää repusta pois sadevaatteet. Muuten repussa olikin reilusti vettä meille molemmille (tosin juomapussisysteemini hajosi harmillisesti heti alussa), vähän urheilujuomaa minulle ja evääksi rusinoita, suklaata ja banaani (joista etenkin rusinoita Jansky on oppinut retkillä kärttämään minulta). Vaatevalintani osui aika nappiin, eli yksi pitkähihainen varapaita jäi käyttämättä, mutta muuten olo oli koko ajan mukava, ei liian kuuma eikä kylmä.

Starttia odottelemassa klo 06:50, lämpötila -4 C.

Kisan startti tapahtui Ukko-Kolilta klo 7 vielä hämärässä ja pikkupakkasessa. Päästin ultrasarjalaiset ja kiireisimmän näköiset retkisarjalaiset edelle, ja jarruttelin innosta puhkuvaa Janskya. Aika pian ultrasarjan juoksijat hävisivät jo näkyvistä, ja osa retkisarjalaisista näytti kävelevän. Ohittelin heitä varovasti. Alkumatka oli todella helppoa leveätä polkua ja alamäkeä, joten sitä oli mukava alkaa päästellä hurmiossa.

Vasta viitisen kilometriä takana, aurinko nousee Pielisen ylle.

Jo ensimmäisen 10 km tienoilla selvisi, että maasto oli ihan erilaista kuin missä olin tottunut juoksemaan. Polut olivat ajoittain hyvin pieniä ja liukkaita (irtonaisia lehtiä jäisten kivien ja niljakkaiden juurakoiden päällä), ja vaarat niin jyrkkiä, että etenkin alaspäin meneminen oli ajoittain hankalaa. Asiaa ei auttanut se, että juoksin ihan tavallisilla lenkkareilla - nastakengät olisivat varmasti parantaneet pitoa merkittävästi. Matka eteni kuitenkin mukavasti, vaikka vähemmän joutuisasti kuin olin otaksunut. Alamäissä ja pitkospuilla komensin Janskyn kulkemaan takanani (vaikka virallisissa canicross-kisoissa koiran tuleekin aina olla ohjaajan edellä, retkikäytössä tuo on erittäin hyödyllinen taito), ylämäissä sen vetoavusta oli paljon iloa. Yllättävintä oli ehkä se, että polut olivat myös tasaisilla osuuksilla ajoittain hyvin huonosti koirajuoksuun sopivia, eli täynnä isoja kivenmurikoita ja melko liukkaita. Onneksi olin jo kisaan valmistautuessani tilannut juuri haluamani pituisen melko pitkän vetoliinan maastojuoksukäyttöön, ja se osoittautui tuolla todella hyväksi.

Noin 15 km kohdalla reitillä oli vesistön ylitys pikkuista vetolossia käyttäen, hauska ja eksoottinen kokemus sekin. Melko pian sen jälkeen alkoi reitin vaativin osuus, nousu usean pienemmän huipun kautta (runsaasti jyrkkiä ylä- ja alamäkiä) Ryläys-vaaran laelle 323 metriin. Tämä olikin varsinainen tuskien taival. Jalkojani alkoi kolottaa polvista ja etureisistä etenkin alamäissä (onneksi olin ottanut reppuni kylkeen kiinitettynä mukaan teleskooppivaellussauvan, otin sen käyttöön ja se auttoi paljon), rakkoja alkoi tulla, ja kenkieni ja polkujuoksutaidottomuuteni johdosta vauhtini hiipui hitaahkoksi kävelyvauhdiksi. Janskylla olisi ollut energiaa päästellä edelleenkin täysillä. Olin jo todennut, että alkuperäisen kunnianhimoisen aikatavoitteeni voisi heittää romukoppaan, joten pidin pari kunnon eväs- ja sukanvaihtotaukoa. Ryläyksen alarinteessä vielä puhkasin pari rakkoani linkkarilla, otin buranaa ja pienen sadattelun jälkeen jatkoin matkaa. Reitti muuttuikin helpommaksi, ja eteneminen välittömästi lähes vaivattomaksi. Helpoimmilla osuuksilla pistelimme hetken aikaa taas normaalia 10 km/h vauhtiamme, ja euforia alkoi nousta - tiesin, että pääsemme kunnialla maaliin!

Maaliintulo oli melko vähäeleinen - paikalla ei ollut suuria vastaanottoseremonioita, mutta Tepe oli kameransa kanssa valmiina ja järjestäjät sanoivat jonkun ystävällisen sanan ja työnsivät keittolipukkeen kouraani. Olo oli kuitenkin onnellinen - me teimme sen, yhdessä ja ajoittaisista hankaluuksista välittämättä!

Toipuminen tapahtumasta kävi suhteellisen nopeasti. Janskylla ei ollut minkäänlaisia kipuja tai jäykkyyttä, itselläni jalat olivat kankeat parin päivän ajan. Seuraavalla viikolla jo kävimme rennoilla peruslenkeillä, ja nyt mietimme, mitä haasteita keksimme ensi vuodelle...

"Me teimme sen!"
Team HukkisPower väsyneenä mutta onnellisena polkumaratonin jälkeen.

Takaisin "kirjoituksia"-sivulle.