Belgi kuntoilukaverina

(Julkaistu Belgianpaimenkoirat-lehdessä 2008)

Kun olin valitsemassa nykyistä belgiäni pentulaatikosta, kerroin kasvattajalle, että haluaisin toki harrastaa koirani kanssa tavoitteellisesti tokoa ja pk-lajejakin. "Mutta minulle kaikkein tärkeintä on saada väsymätön lenkkikaveri!". Ja sitähän saa, mitä tilaa, eikö? Sillä tiellä olen edelleen, kokeilemassa saanko energisen kaverini joskus väsytettyä :-)

Belgin kanssa kuntoilemisessa on monta hyvää puolta. Koiralla ja omistajalla kunto nousee ja paino pysyy kurissa, tulee touhuttua yhdessä kaikenlaista kivaa, ja samalla kun koiralle opetetaan erilaisiin lajeihin liittyviä rutiineita ja tarjotaan sille tilaisuus tehdä monenlaista uutta kivaa omistajan kanssa, koiran hallittavuus ja omistajasidonnaisuus paranevat. Ja kyllähän belgin kanssa kuntoilussa ihaninta on se, että edes joku on aina iloisena valmis lähtemään mukaan! Silloinkin, kun itse tuijottaa synkeänä ulos räntäsateeseen, potien huonoa omaatuntoa siitä, että myös viimeviikkoiset intervallitreenit jäivät väliin, rakkaan siipan huhuillessa sohvannurkasta punaviinilasi toisessa ja juustoa tursuileva pizzanpala toisessa kädessä... Silloinkin belgi on salamannopeana ovella, tarkkaavainen ilme naamallaan, kuulleessaan omistajan mumisevan "...lenkille...".

Itselläni on ollut periaatteena, että kuntoilun pitää olla sellaista, että itsekin joudun riittävästi rääkkäämään itseäni. Siksi lajivalikoimiini ei ainakaan toistaiseksi kuulu pyöräily, koska siinä mielestäni omistaja pääsee vähän liian vähällä. Vetopyöräilyssä tosin omistajan hermorakenne tulisi testattua kunnolla, mutta ehkä senkään takia emme sitä ole lajivalikoimaamme huolineet. Samansukuista lajia, rullaluistelua, harrastin tosin ensimmäisen belgini kanssa. Nykyisin lajivalikoimassamme ovat koirajuoksu, vetohiihto, vetopotkukelkkailu, uinti, sekä retkipainotteisina lajeina patikointi ja melonta.

Aloittaminen

Jos sekä omistajalla että koiralla, tai ainakin jommallakummalla, on rapakunto, kuntoilu on mielekkäintä aloittaa pitkistä kävelylenkeistä. Jos suunnitelmiin kuuluu myöhemmin siirtyä koiran kanssa juoksemiseen, pyöräilemiseen, rullaluisteluun, hiihtämiseen ja/tai kelkkailuun, jo kävelylenkeillä voi alkaa opettaa koiralle noissa lajeissa tarvittavia hyödyllisiä taitoja.

Ensimmäisenä kannattaa päättää, haluaako koiran vetävän vai ei. Eli aikooko koiran kanssa edetä aidosti koiravetoisena, kuten koirajuoksussa ("canicross"), koirapyöräilyssä, koirahiihdossa ja vetokelkkailussa on tapana, vai haluaako koiran juoksevan nätisti vierellä, mikä on myöskin mahdollista ainakin juostessa ja pyöräillessä, ja rullaluistellessa luultavasti ainakin pidemmän päälle peräti elintärkeätä. Aina päätöstä ei voi tehdä itse, vaan se on viisainta tehdä koiran mukaan. Esimerkiksi oma groenendaelini Apollo halusi luonnostaan juosta vierelläni, vetämättä ollenkaan, ja siksi en yrittänytkään pakottaa sitä vetokoiraksi. Rauhallinen kontaktissa vierellä juokseminen teki siitä myös luotettavan rullaluistelukaverin. Tervuni Jansky puolestaan nauttii nimenomaan vetämisestä (minkä valitettavasti huomaa myös hihnalenkeillämme...), joten sille suon vetolajien kautta mielelläni tilaisuuden päästä toteuttamaan vetohalujaan. On myös sellaisia koiria, jotka suostuvat vetämään vain, jos niillä on "jänis" mukana, eli esim. toisen koiran juostessa vierellä tai edellä. Mikäli omaa koiraa yrittää opettaa vetohommiin, kannattaa se alusta asti totuttaa vetämään myös yksin, aloittamalla niin lyhyillä matkoilla, että sillä on vielä kivaa.

Vetolajeissa ja miksei muussakin lenkkeilyssä koiralle on hyödyksi osata ainakin suuntakäskyt (oikea, vasen), hidastuskäsky sekä vauhdituskäsky, jolloin koiran kuuluu pinkoa suoraan katsomatta sivuilleen (sopii erinomaisesti vastaantulevien koirien ohitukseen). Ainakin taajamissa liikuttaessa hyödyllisiä ovat myös tien eri reunoja tarkoittavat ohjauskäskyt sekä ohituskäsky siihen, että ohitetaan joku takaapäin. Lisäksi koiralle pitää etenkin talvilajeja varten opettaa mahdollisimman ehdoton paikallaolo siihen asti, että se saa lähtöluvan.

Vetolajeja varten koiralle tulee hankkia hyvät valjaat -- ei ns. talutusvaljaita, vaan joko ns. Y-valjaat tai huskyvaljaat, joissa rasitus kohdistuu oikein ja jotka on pehmustettu oikeista kohdista. Ainakaan koirajuoksussa huskyvaljaat eivät välttämättä ole käytännöllisimmät, ja kannattaakin valjaita ostaessa kertoa niiden tulevan ensisijaisesti juoksemista varten. Lisäksi tarvitaan ohjaajan vyötärölle tuleva leveä vetovyö, sekä koiran ja ohjaajan väliin joustavaa tai puoliksi joustavaa materiaalia oleva vetoköysi. Vetoköyden pituus riippuu siitä, mitä lajia ja minkälaisissa olosuhteissa harrastaa. Kaikkia näitä varusteita saa ostaa esim. Valjakkourheilijoiden liitosta tai hyvinvarustelluista eläintarvikekaupoista. Myyjiltä kannattaa kysyä neuvoa oikeiden varusteiden löytämiseksi, sillä esim. valjaissa hyvä istuvuus on tärkeätä.

Varusteista on lisäksi olemassa sekä ns. retki- että kilpailumalleja, koska virallisissa kilpailuissa säännöt sanelevat varusteiden kokoonpanon melko tarkkaan. Retkimallisissa vetovöissä voi olla ylimääräisiä taskuja esim. kännykälle tai juomapullolle, ja kevyehkösti vetävälle koiralle retkimallisena vetovyönä voi käyttää myös valmiita juomapullovöitä tai retkeilijöille tarkoitettuja, topattuja vyölaukkuja.

Koirajuoksu eli canicross

Koirajuoksussa omistaja hölkkää tai juoksee koiransa kanssa siten, että koira saa vetää, mutta ihmisen selkäparkaan kohdistuva veto vaimenee hänellä olevan leveän ja pehmeän vyön sekä välissä olevan joustavan vetoköyden ansiosta. Belgin kokoisen koiran kanssa lajin harrastaminen on sikäli mukavaa, että edes alkukiihdytyksessä belgi ei pysty tekemään kovin suurta vahinkoa omistajalleen, mutta toki voi olla hyväksi opettaa se lähtemään vähän rauhallisemmin tai vaimentaa alkunykäystä ottamalla itsekin kiinni vetoköydestä. Etenkin liukkaalla kelillä juostaessa on tärkeätä pystyä kontrolloimaan lähtöä.

Tulossa kevättalviselta juoksulenkiltä

Yksinkertaisimmillaan laji on sitä, että juostaan koiran kanssa yhdessä, koira edellä omistajaansa sopivasti vauhdittaen, niin kauan kun molemmilla on kivaa. Verryttelyn kannalta ja totutusvaiheessa muutenkin kannattaa alku- ja loppumatkasta kävellä, mutta silloinkin voi koiran antaa vetää sopivasti. Jos omistaja ei ole juoksusta kiinnostunut, samoja varusteita voi ihan hyvin käyttää reippailla kävelylenkeilläkin. Canicross-varusteet jättävät omistajan kädet vapaiksi, jolloin esim. sauvakävely sujuu helposti, ja samat varusteet sopivat hyvin myös esim. patikkaretkille paikoissa, joissa koiraa ei saa tai voi pitää vapaana, kuten esim. kansallispuistot.

Mikäli koirajuoksun aikoo ottaa tosissaan tai etenkin jos aikoo osallistua kilpailuihin, koiralle voi opettaa, että canicross-varusteissa se ei saa haistella ja merkkailla, vaan tarpeet tehdään ennen vetohihnan kytkemistä tai lenkin lopuksi. Oma koirani tosin ainakin tietää selvästi eron canicross-varusteissa tapahtuvan patikoinnin ja vakavamielisen juoksemisen välillä, joten ainakin itse annan sen hitaassa vauhdissa retkeilyreiteillä nuuskia ja merkkailla.

Mikäli aluksi tuntuu siltä, että koira lenkin alussa vetää ns. kieli sinisenä eikä osaa säädellä voimiaan, on hyvä ajatus tehdä aluksi pidempiä rauhallisia lenkkejä vaikkapa pelkästään kävellen. Tällöin koira tottuu siihen, että lenkit ovat pitkiä ja melko rauhallisia, ja että voimia kannattaa säästellä. Jos koira oppii, että alussa "kuuluu" lähteä täysillä, se saattaa ajautua turhan hysteeriseen mielentilaan jo lenkkivarusteita puettaessa.

Koirajuoksussa hyvin vetävä koira tekee töitä varsin tosissaan, ja mitä hitaammin omistaja juoksee (ja tavallaan pitää vastaan, kun koira vetää), sitä enemmän koira oikeastaan työskentelee! Vetojuoksussa koira siis rasittuu paljon enemmän kuin vapaana tai muuten vetämättä omistajan vierellä juostessaan. On siis hyvä muistaa, että etenkin kuumalla säällä koirallekin pitää ottaa reilusti juomavettä mukaan. Itse käytän yleensä koiran kanssa yhteistä vesipulloa (koirani osaa juoda suoraan pullon kaatonokasta, tai sitten kaadan veden kokoontaitettavaan juomakuppiin), mutta jos haluan itselleni mukaan urheilijuomaa, koiralle pakataan erikseen pullo pelkkää raikasta vettä. Kesällä reitit voi myös yrittää suunnitella siten, että matkalla voi pitää uimataukoja tai ainakin koira pääsee juomaan vesistöistä (veden laadun tulee tietysti olla riittävän kelvollista, eikä siis ainakaan sinileväistä vettä).

Canicross-varusteet sopivat hyvin myös retkeilykäyttöön erityisesti paikoissa,
joissa koiran vapaanapitäminen on kiellettyä tai muuten hankalaa.

Koirahiihto ja potkukelkkailu

Hiihto ja potkukelkkailu ovat lajeja, joissa "tavallinen" lenkkeilijä voi sopivissa paikoissa pitää koiransa vapaana ja edetä omin lihasvoimin, koira mukana juosten, mutta koirajuoksun harrastajalle on luontevaa talvellakin edetä koiravetoisesti. Koiran ja ohjaajan varusteet ovat silloin samat kuin canicrossissa, paitsi että vetoköyden tulee olla pidempi, jotta koira ei jää suksien tai kelkan alle. Hiihdossa käytetään tyypillisesti vetonarua, joka venyy n. 3-metriseksi, juoksussa ja patikoinnissa riittää 1.5-2 -metrinen.

Canicrossia harrastaneen koiran kanssa välineiden vaihto talvivarusteisiin ei luultavasti tuota kovin suurta ihmetystä, vaan vetohommiin tottunut koira alkaa lähtöluvan saatuaan vetää myös suksilla tai kelkalla kulkevaa omistajaa. Hiihtäessä koiraa kannattaa auttaa joko tasatyönnöin tai luisteluhiihtäen, potkukelkkaillessa rauhallisesti itsekin vauhtia potkien. Näissä lajeissa hidastamis- ja pysäytyskäskyjen osaaminen korostuu enemmän kuin juoksemisessa, samoin ainakin mäkisessä maastossa liikuttaessa kannattaa hankkia ns. paniikkilukolla varustettu vetovyö, josta vetonarun saa nopeasti irrotettua.

Potkukelkkailun riemua jäällä.

Koirahiihtoa ei saa harrastaa tavallisilla virallisilla hiihtoladuilla, mutta onneksi joillakin paikkakunnilla on koirahiihtolatujakin (vihje Lapinmatkaajille: Muoniossa on varsin hyvä koiralatuverkosto!). Lisäksi koirahiihtoa voi tietysti harrastaa esim. järven jäällä tai muissa hiihtoon sopivissa paikoissa, missä ei varsinaisia kuntolatuja ole valmiina. Myös potkukelkkailu sujuu hyvin jäällä, ja jos kelkkaan hankkii hankijalakset, kelkkailla voi lähestulkoon umpihangessakin

Uinti

Uinti on yksi parhaita kuntoilumuotoja sekä koiralle että omistajalle. Uinti kohottaa kuntoa, mutta ei rasita niveliä, ja kuumalla säällä uintilenkille jaksaa lähteä, vaikka ajatus kävelemisestä tai juoksemisesta ahdistaisikin.

Monet belgit ovat innokkaita uimareita. Koiralle saa toki kunnonkohotusta myös sillä tavoin, että omistaja itse istuu laiturilla ja vaikkapa heittelee koiralle veteen jotakin vesinoutolelua. Innokas itsensärääkkääjä ja/tai koiransa kanssa yhdessä kuntoilemista rakastava omistaja kuitenkin opettaa koiransa uimaan mukanaan.

Kimppauintia. Belgistä saa parhaimmillaan hyvän matkauintikaverin,
joka tarvittaessa toimii myös "uivana pelastusrenkaana"

Yksinkertaisimmillaan yhdessäuinti aloitetaan siten, että omistaja menee koiransa kanssa veteen ja alkaa uida riittävän kaukana rannasta mutta rannansuuntaisesti, koiraa mukanaan houkutellen ja sitä rauhallisesti kehuen. Jotkut koirat hätääntyvät siitä, että ihminen on mukana vedessä, jolloin koira voi yrittää kiivetä omistajan päälle tai ainakin pyörii ympärillä ja raapii jne. Tällöin koiraa pitää kieltää ja ohjata se kädellä oikeaan suuntaan. Asiaa voi auttaa, jos koiralla on vähän muutakin tekemistä, esim. vesinoutoesine suussaan. Mikäli tämäkään ei auta, voi alkuopettelua tehostaa siten, että koiralle laitetaan päälle koirien pelastusliivit. Tällöin koira saa ainakin omaan uimiseensa itsevarmuutta eikä ehkä niin herkästi häiriköi omistaajaakaan, ja lisäksi pelastusliiveihin puetun koiran saa helpommin sysättyä pois tieltä haluamaansa suuntaan.

Riippuu sekä koiran että omistajan uimatekniikasta, miten tasatahtia koiran kanssa voi edetä. Meillä ainakin rintauinnissa koira pysyy niin hyvin mukana, että sille jää aikaa touhuta vähän omiaankin (esim. pyydystää kuplia matkalla...), mutta kroolissa se joutuu tsemppaamaan tosissaan vauhdissani pysyäkseen. Hyvä kompromissi meille molemmille onkin uida vuorotellen kumpiakin osuuksia.

Pitkät uintilenkit ovat tottumattomalle uimarikoiralle melko rasittavia, eli vaikka koira läträisikin mökkirannassa "tuntikausia" käyden välillä vedessä ja välillä rannassa, sen uimakunto ei välttämättä ilman harjoittelua riitä pitkiin yhtäjaksoisiin uintilenkkeihin. Kunto kohoaa kuitenkin harjoittelun myötä, ja aluksi on tärkeätä, että koira voi halutessaan poistua rantaan. Pitkäkin uimalenkki kannattaa siis suunnitella siten, että aika ajoin käy rannan lähellä tarjoamassa koiralle tilaisuutta lepoon. Hyvin harjoitellut koira jaksaa uida omistajansa kanssa helposti kilometrinkin.

Lopuksi

Koiran kanssa kovatempoista liikuntaa harrastavien on hyvä muistaa sekä levon että lihashuollon tärkeys. Tämä pätee sekä ihmisiin että koiriin! Mutta koska koira ei vaivoistaan helposti valita, ihmisen täytyy muistaa huolehtia siitä erityisesti. Koira kannattaa käyttää aika ajoin koirahierojan käsittelyssä, mielellään jo silloin, kun sillä ei ole vielä mitään vaivoja ja oireita. Itsekin sitä voi venytellä ja hieroa, ohjeita kannattaa kuitenkin kysyä joltakin osaavalta koirahierojalta. Tassujen ja kynsien kuntoa kannattaa tarkkailla, ja polkuanturoita voi rasvata esim. Tummeli- tai Bepanthen-voiteilla. Uimisen jälkeen koiralta on hyvä kuivata vähintäänkin korvat ja hännäntyvi. Vetolajien harrastaminen on hyvä rytmittää vuorottelemaan vaikkapa tottis- tai jälkitreenien kanssa, jotta koira saa välillä fyysistä ja välillä henkistä aktivointia. Lisäksi aina silloin tällöin voi pitää ihan reilusti lepopäiviäkin. Koiran kanssa harrastamisen, edes kuntoilun, ei pitäisi koskaan tuntua ikävältä pakkotyöltä, vaan olla hauskaa yhdessäoloa, ja kaiken touhuilun vastapainoksi omistaja ja koira voivat aina joskus pitää mukavan köllöttelypäivänkin!

(c) Merja Tornikoski

Takaisin koulutusjuttu-sivulle.