Pavlov, Premack, Pryor ja muut

eli kuinka selviytyä koirankoulutusmenetelmien viidakossa

(Julkaistu Belgianpaimenkoirat-lehdessä 2012)

Sain ensimmäisen koirani varhaisteini-ikäisenä 1970-luvun lopulla. Tuohon aikaan koirankoulutuskentällä mentelmät olivat yksinkertaisia: jos koira ei kulkenut vierellä, sitä piti nykäistä vähän hihnasta, ja jos se kulki vierellä, sitä piti välillä kehua. Kotona opetin Masille lukuisia temppuja juustonpalojen avulla ja meillä oli kivaa, mutta oletin "oikeiden koulutettujen koirien" olevan koulutettuja lähinnä tuolla nyppismis- ja kehumismenetelmällä. Samoihin aikoihin luin jostakin, että poliisikoiria opetettiin olemaan ottamatta ruokaa maasta laittamalla lihapullan sisään piikkilankaa, ja olin tyytyväinen, että Masi oli vain lemmikkikoira, koska se jätti lattialle pudotetun juustonpalan ottamatta ihan vaan jos niin pyysin.

1990-luvulla ensimmäistä belgiä kouluttaessani menetelmät olivat jo yleisesti muuttuneet, ja koulutuskentälläkin rohkaistiin käyttämään makupaloja ja leluja. Suojelukoiria väitettiin koulutettavan edelleen "piikkarilla ja pakotteella", mutta muuten alettin puhua "pehmeistä menetelmistä".

Tuosta eteenpäin koirankoulutuksessa ovatkin puhaltaneet uudet tuulet. Yhä laajemmin käytetään menetelmiä, joita voidaan pitää eläinystävällisinä ja melko pitkälle käyttäytymistieteeseen perustuvina, ja myös suojelukoulutuksessa käytetään menestyksekkäästi ns. pehmeitä menetelmiä, jopa naksutinkoulutusta. Muitakin menetelmiä näkee edelleen, mutta ne ovat useimmiten jonkinlaisia täsmävalintoja tietyn ongelman korjaamiseksi.

Tieto lisää tuskaa, ja tänä päivänä erilaista tietoa on joskus jo vähän liikaakin. Menetelmiä ja etenkin niiden soveltamisohjeita on melkein yhtä paljon kuin kouluttajiakin. Tällä hetkellä erityisesti aloitteleva koiranomistaja on helposti hukassa erilaisten menetelmien, terminologioiden ja jopa ideologioiden viidakossa, ja on vaikea valita, kun ohjeet ovat keskenään niin erilaisia. Käyttääkö naksua vai ei? Houkutellako pentu tekemään haluttu liike vai odottaako, että se itse tarjoaa toimintoa, jota pääsee vahvistamaan? Antaako käskysana heti aluksi vai vasta kun koira osaa liikkeen oikein? Mitä liikkeitä pitäisi ketjuttaa taaksepäin? Missä vaiheessa vaihtaa namipalkka leluun? Saako koiralle sanoa "ei", kun se tekee virheen? Saako sitä painaa kädellä istumaan? Miten saada koira säilymään hyvässä vireessä koko pitkän koesuorituksen ajan?

Erityisen ongelmalliseksi koiranomistajien välisen keskustelun tekee se, että monilla on omasta mielestään vakaa käsitys siitä, mikä on "oikein", mutta asioista käytetään silti vääriä tai harhaanjohtavia termejä. Joku voi sanoa, ettei käytä koulutuksessa pakotetta, mutta saattaa silti kentällä yhden ryhmätunnin aikana nykäistä koiraansa hihnasta useita kymmeniä kertoja ja karjua myös monta kertaa "ei!". Toinen kertoo "olevansa naksutinkouluttaja", mutta ei palkitse koiraa naksutettuaan sille. Kolmas kertoo koiransa rakastavan vetoleikkiä patukalla, muta palkitsee koiransa silti makkaralla, "kun patukasta sen vietti nousee ihan liikaa".

Olen viimeisten vuosien aikana lukenut paljon koirankoulutukseen ja eläinten käyttäytymiseen liittyvää kirjallisuutta ja käynyt lukuisissa koulutusseminaareissa, joissa suomalaiset ja ulkomaalaiset "gurut" ovat esitelleet koirankoulutusmenetelmiään ja ratkoneet osallistujien ongelmia. Vaikka aluksi seminaarien jälkeen itsekin säntäsin uusien oppien innoittamana kotiin opettamaan koiraani taas vähän eri tavalla, jossakin vaiheessa aloin pohtia, miksi nuo gurut lähes poikkeuksetta olivat niin taitavia koirankouluttajia, vaikka heillä oli näennäisesti aika erilaisia koulutusmenetelmiä tai tapoja lähestyä ongelmia. Yritin alkaa laatia listaa siitä, mikä näissä näkemissäni ja erityisesti minua itseäni miellyttäneissä tapauksissa tuntui olevan yhteistä. Alla on se lista, toivottavasti siitä on jotakin hyötyä joko ihan aloitteleville koirankouluttajille tai minun tavoin oman päänsä seminaareissa sekaisin saaneille harrastajille. Lista ei taatusti ole täydellinen, mutta toivon, että se on hyvä alku, kun jokainen itsekseen alkaa miettiä, mikä tekee kouluttajasta menestyksekkään. Ne, jotka ovat jo koiransa kanssa pitkälle edenneet, eivät tätä listaa varmaan tarvitsekaan, koska luultavasti toimivat vaistonvaraisesti jo aivan oikein.

1. Ole reilu. Reiluus ei tarkoita sitä, että koiralle pitäisi koko ajan olla superkiva, vaan reiluus on epäreiluuden vastakohta. Älä vaadi koiralta sellaista, mitä se ei vielä osaa. Älä rankaise koiraa tilanteessa, jossa se ei ymmärrä, mistä rangaistus tulee. Nämä kuulostavat itsestäänselvyyksiltä, mutta yllättävän moni kuvittelee koiran toimivan väärin, koska sitä "ei huvita" tehdä oikein, tai koska se jopa "kettuilee" meille. Koirat ovat huonoja yleistämään, eli tietyssä tilanteessa (esim istuu keittiössä ruokakuppia odottaessaan) oikein tehty liike ei vielä tarkoita sitä, että koira oikeasti osaisi liikkeen -- vanha viisaus "kyllä se kotona osaa!" pitää siis usein paikkansa! Samoin ohjaajan eleet ja ennen liikettä tehdyt tahalliset tai tahattomat rituaalit auttavat koiraa arvaamaan, mitä on tapahtumassa. Etenkin kokeissa ohjaaja voi toimia hyvinkin eri tavoin kuin treeneissä, joten koiran yhtäkkinen osaamattomuus kokeissa selittyy usein sillä, että liikettä ei ole harjoiteltu kokeenomaisesssa tilanteessa. Koiran kannalta reiluuteen kuuluu muutenkin se, että myös ympäristöharjoittelu on tehty riittävän usein (vähintään) yhtä vaativasti kuin koetilanteessa. Eli jos koirasi ei tee jotakin asiaa käskystä oikein ja haluamallasi tavalla, kysy itseltäsi ensiksi kysymys: "voiko se edes osata tämän kunnolla?" Tämä on erityisen tärkeätä, jos houkutuksena on alkaa kokeilla erilaisia "kikkakolmosia", erityisesti koiran kannalta ikäviä pakotteita (nyppäisyt, lantioliina, jne.)

2. Anna palaute oikeaan aikaan. Hyviä kokeneita kouluttajia tarkkailemalla huomaa, että he ovat tässä todella taitavia. Kehuminen tai palkkio tulee juuri oikeasta asiasta oikeaan aikaan, tarvittaessa myös negatiivinen palaute (esim. "ei") juuri silloin, kun koira tekee virheen. Naksutinta tai vastaavaa ns. palkkaääntä käyttävät pystyvät usein ajoitamaan palautteen tehokkaimmin, ja tämä on yksi syy sille, miksi naksutinkoulutus on nykyään suosittua myös jossakin määrin "väärin" (alkuperäisen operantin oppimisen filosofian vastaisesti) käytettynä. Palkkasignaalin käyttämisen etuna on myös se, että koira ei niin helposti opi vääriä asioita esim. tarkkailemalla ohjaajan kättä (vaikkapa kun hän alkaa kaivaa esiin namia tai lelua). Nopea palkkaussignaali ei kuitenkaan hyödytä mitään, jos emme osaa tarkkailla koiraa oikealla tavalla, eli oikeasti tajuta, missä vaiheessa se teki sen, mitä halusimme, ja antaa palautetta juuri siitä. Kannattaa myös etukäteen päättää, mitä koira saa minkäkinlaisen palautteen jälkeen tehdä -- esim. naksautusta seuraa palkkio ja liike loppuu siihen, samoin "ei"-sana selkeimmillään tarkoittaa sitä, että suoritus keskeytetään ja aloitetaan kokonaan alusta. Sen sijaan kehuminen voi olla koiralle pelkkä ilmoitus siitä, että se tekee oikein, mutta liike kuitenkin jatkuu.

3. Opi "lukemaan" koiraa, eli ymmärtämään sen mielentilaa ja pyrkimyksiä, ja jollakin tavalla ennakoimaan sitä, mitä ja miksi se on tekemässä. Luulen, että tämä on listani vaikein taito opetella. Toiset osaavat tulkita koiran käyttäytymistä luonnostaan paremmin kuin toiset, ja varmasti taitoa voi myös harjoitella, mutta erityisesti oman koiran tulkitseminen koulutustilanteessa on joskus hämmästyttävän vaikeata. Koulutuskentällä asiaa vaikeuttaa myöss ympäristö, eli ohjaaja saattaa itse jännittää koulutusohjaajaa tai treenikavereita, tai liian passiivisena odottaa heidän palautettaaan ilman, että keskittyy omaan koiraansa riittävästi. Samoin esim. pelkän negatiivisen palautteen saaminen (jos koulutusohjaaja tai treenikaverit kommentoivat aina pääosin koiran virheitä, eivätkä onnistumisia) voi aiheuttaa negatiivisen ajattelun kierteen, jolloin ei itsekään enää kiinnitä riittävästi huomiota siihen, mitkä seikat saavat koiran onnistumaan suorituksessa. Itse olen huomannut, että mikäli koulutustilanteessa oman koiran lukeminen tuntuu vaikealta, koulutuksen analysointi rauhassa jälkeenpäin voi auttaa ymmärtämään asiaa paremmin ja auttaa valmistautumaan seuraavaan treenikertaan. Mieti siis, miksi koirasi onnistui niissä liikkeissä, jotka menivät mielestäsi hyvin, ja miksi epäonnistui toisissa. Oliko eroja valmistelussa, omassa käyttäytymisessäsi, palkitsemisen tiheydessä, jne.? Koiranlukutaitoon liittyy myös se, että ymmärtää, minkälaista palkitsemista oman koiran kanssa kannattaa käyttää. Tilanteet vaihtelevat paitsi koirakohtaisesti, myös koiran iän, treenin keston, ja monen muun seikan mukaan -- kokeile!

4. Harjoittele monipuolisesti. Tämä ei ehkä niinkään tule ilmi koulutusseminaareissa, vaan ennemminkin pitkälle edenneiden koirakoiden toimintaa seurattaessa. Viime aikoina monipuolisuus on saattanut myös kärsiä siksi, että etenkin pk-puolella on jonkunlainen muoti harjoitella liikkeet samassa järjestyksessä kuin ne kokeessa tehdään. Toinen ääripää on se, että treeneissä hinkataan yksityiskohtia ja palkitaan koira niistä, mutta kokeissa edellytetään pitkäkestoista suoritusta, joka ei sitten välttämättä onnistukaan. Olen itse miettinyt, miksi etenin ensimmäisen belgini kanssa niinkin pitkälle kuin etenin, vaikka harjoittelin paljon vähemmän tavoitteellisesti kuin seuraavan kanssa. Ehkä juuri siksi? Ensimmäisen kanssa leikin paljon, opetin "sirkustemppuja", ja koesuorituksia harjoittelimme missä sattui ja vähän miten sattui. Tokon tunnistusnoudon opetin sille alunperin kävyillä ja ohjatun noudon puruluiden ja tennispallojen avulla, kun en vielä omistanut virallisia koesääntöjen mukaisia tarvikkeita. Mahdollisesti tuolla tavalla koira oppikin monipuolisemmaksi ja varmemmaksi. Monet konkarit sanovatkin, että koiraa pitää välillä myös "ylikouluttaa", eli harjoitella vaikeammin kuin tyypillisessä koesuorituksessa. Samoin pitäisi treeneissä välillä poistua sekä koiran että ohjaajan ns. mukavuusalueelta, eli uskaltaa kokeilla myös harjoitusta, joka voi osoittautua hiukan liian vaikeaksi -- oikein tehtynä se edistää oppimista ja kehittymistä. Toisaalta aina välillä pitää muistaa myös palata helpompiin harjoituksiin ja jatkuvampaan palkitsemiseen, jotta treeni-into ja ilo säilyy.

5. Älä hermostu. Tämä liittyy osittain ylempänä mainittuun reiluuteen, mutta on vähän laajempikin asia. On inhimillistä joskus menettää malttinsa, raivostua, ärtyä tai tuskaantua. Koiran oppimista tai koiran ja omistajan välistä suhdetta ne eivät varmastikaan kehitä. Jos koira tekee virheitä ja etenkin toistaa niitä, fiksuinta on palata helpompaan harjoitukseen, jotta pystyisi palkitsemaan koiran edes jostakin onnistumisesta. Sitten voi erikseen yrittää analysoida ongelmaa ja miettiä, miten sen voisi ratkaista. Etenkin pehmeän koiran kanssa voi käydä niin, että maltin menetys aiheuttaa pitkäaikaisen takapakin suoritukseen -- vaikkapa jos koiraa kovistellaan noutokapulan pudottamisesta tai sen pureskelusta. Ärtymistä ja hermostumista tapahtuu helposti myös ryhmätreeneissä, joissa ohjaaja ottaa paineita ryhmätilanteesta esim. kuvitellessaan kaikkien muiden osaavan paremmin kuin oma koira juuri sillä hetkellä. Silloinkin kannattaa harjoitusta helpottaa tai vaikkapa viedä koira hetkeksi tilanteesta pois, tai esim. ihan vain leikkiä koiran kanssa sivummalla. Tärkeintä olisi, että koirakko voisi poistua koulutuskentältä siten, että kummallakin on siinä tilanteessa hyvä olla. Sama yleissääntö pätee myös arkielämään, sillä suhdetta koiraan luodaan myös muualla kuin koulutuskentällä. Luottamus on tärkein mutta melko helposti tuhoutuva asia hyvässä koiran ja ohjaajan välisessä suhteessa.

P.S. Ja keitä ovatkaan nuo otsikon henkilöt?

Pavlov: Ivan Pavlov (s. 1849) osoitti kuuluisilla koirakokeillaan, että ehdollistamisen keinoin voidaan tietyllä ärsykkeellä saada aikaan toiminta, jota ei siinä tilanteessa normaalisti esiintyisi. Pavlovin kuuluisimmassa kokeessa koirille soitettiin kelloa ennen ruokintaa, ja koetta jatkettaessa pelkkä kellonsoitto alkoi saada koirissa aikaan syljeneritystä ruuan toivossa. Nykyisin puhutaan klassisesta ehdollistumisesta tai signaalioppimisesta -- koiralle annetaan käsky (signaali), jota noudattamalla se ansaitsee palkkionsa. Naksutinkoulutuksessa naksuttimen ääni toimii klassisen ehdollistamisen mukaisesti palkkiona, mutta arvonsa säilyttääkseen vaatii silti vielä "oikean" palkitsemisen, joka voi kuitenkin tulla vähän viivästyneenä.

Premack: David Premackin (s. 1925) nimellä tunnettu periaate liittyy siihen, että jos koira haluaa tehdä jotakin tiettyä asiaa, sen saa tekemään jotakin sille vähemmänkin mieluisaa asiaa keinona saavuttaa se mieluisampi. Esim. koira seuraa vierellä (ei sinänsä kauhean mieluisaa), koska haluaa makupalan (mieluisaa). Premackin periaate mainitaan usein myös luopumisharjoitusten yhteydessä: "luovu jostakin, niin saavutat sen", esim. koira haluaisi vetää hihnassa jonkun ihanan hajun luokse, mutta hihnan kiristyessä hidastaakin menoaan, koska tietää sillä tavalla ihmisen nopeammin päästävän sen ko. hajun luokse.

Pryor: Karen Pryor (s. 1932) on naksutinkoulutuksen ja operantin koulutuksen uranuurtajia. Operantissa oppimisessa koira (tai usein myös joku muu eläin, kuten delfiini) saavuttaa omalla käytöksellään itselleen mieluisaa palautetta (esim. ihmisen viereen istumalla koira saa makupalan). Yksinkertaistaen voisi sanoa, että operantissa oppimisessa koira oppii kokeilemalla, miten palkkio saavutetaan, kun klassisessa ehdollistamisessa kouluttaja pyrkii alunperin ohjaamaan koiraa tekemään haluamansa suoritteen ja liittämään signaalin siihen. Operantissa oppimisessa koiran käyttäytymistä vaiheittain muokataan, "sheipataan", kohti haluttua päämäärää, ja vähemmän toivotut toiminnot sammuvat itsekseen, kun niistä ei palkkiota tule.

Takaisin sivustolle Merjan koulutusartikkelit