Monipuolisuus on valttia myös tavoitteellisessa koulutuksessa

(Julkaistu Citybelgit-lehdessä 1/2015)

Ensimmäisen belgini kanssa harrastin kaikenlaista. Kokeilimme useita eri lajeja ja kisasimmekin niissä suhteellisen hyvällä menestyksellä. Etenkin alemmissa luokissa pärjäsimme koiran ollessa vielä melko nuori. Minulle oli itsestäänselvyys, että pystyin sen koiran kanssa harrastamaan ihan mitä mieleni teki -- tuohon aikaan ei vielä kovin laajalti puhuttu koirien vieteistä tai analysoitu niitä ominaisuuksia, mitkä tekevät hyvän harrastuskoiran, joten en edes osannut epäillä, ettemme voisi pärjätä. Kokeilimme monia lajeja, etenimme melkein kaikissa kohtuulliselle tasolle, ja mikä tärkeintä, meillä oli hauskaa yhdessä.

Kun sain toisen belgini, olinkin omasta mielestäni ehkä maailman paras koirankouluttaja. Nyt myös tiesin, mitä eri lajien ylemmissäkin luokissa piti osata, ja aloin kouluttaa pentua melko systemaattisesti jo vaativammat luokat mielessäni. Treenit olivat suunniteltuja ja tavoitteellisia. Samoin myös treeniporukkamme oli muuttunut paljon päämäärähakuisemmaksi: treenit suunniteltiin, valmisteltiin, kellotettiin ja analysoitiin.

Jossakin vaiheessa aloin miettiä, miksi toisaalta harrastaminen ei enää tuntunutkaan niin kivalta ja toisaalta miksi suuremmista harjoitusmääristä ja tavoitteellisemmista treeneistä huolimatta eteneminen ei ollut sen vauhdikkaampaa kuin edellisen kanssa, vaan ajoittain jopa päinvastoin. Osittain tämä tietysti liittyy siihenkin, että koiraharrastuslajeissa vaatimukset ovat vuosien mittaan kasvaneet ja säännöt muuttuneet entistä pikkutarkemmiksi. Tajusin kuitenkin myös, että edellisen belgini kanssa olin sekä osaamattomuuttani (esim. en tuntenut kaikkien luokkien sääntöjä kovin hyvin) että joidenkin sääntöjen mukaisten välineiden puutteessa tehnyt asioita siten, että treenimme olivat spontaaneja, vaihtelevia, stressittömiä -- ja ennen kaikkea hauskoja. En välittänyt siitä, oliko treeneissämme alustana nurmikko, hiekka vai asfaltti, oliko meillä kehänauhoja vai ei, tai että ohjattua noutoa piti kapuloiden puuttuessa harjoitella tennispalloilla ja puruluilla. Treenasimme lenkkien yhteydessä polulla ja kaupan parkkipaikalla, kavereiden kanssa missä ja milloin satttui. Välissä teimme muutakin kuin koesääntöjen mukaisia liikkeitä, koska koirani tykkäsi tehdä "sirkustemppuja" ja minusta oli kiva niitä opettaa. Toisen belgini kanssa kaikki tämä spontaani hauskanpito oli muuttunut vakavamielisemmäksi puurtamiseksi, ja se näkyi meidän koko suhteessamme. Samoin harjoitusten suunnittelu liian steriiliksi johti siihen, että mikä tahansa yllätys treenitilanteessa aiheutti stressiä vähintäänkin ohjaajalle, osittan myös treeniryhmän reagoinnin kautta.

Nykyisen belgini kanssa olen yrittänyt saada perusasiat kuntoon ja luopua liian tarkoista tavoitteista, vaikka harrastammekin useita lajeja ja pyrin kuitenkin kaikissa liikkeissä teknisesti riittävän hyvään suoritukseen ylempiä luokkia silmälläpitäen. Jotta voisimme edetä useassa lajissa, tulee kuitenkin ennen kaikkea meidän koira-ohjaaja -suhteemme olla kunnossa: molemminpuolisen luottamuksen sekä sen, että meillä on yhdessä hauskaa ja teemme töitä toistemme kanssa tiiminä. Jokainen koirakin on toki yksilö ja esim. nuorin belgini on aikuistunutkin hitaammin kuin edelliset , mutta pyrin välttämään turhaa stressiä siitä, että meidän pitäisi kiirehtiä johonkin päämäärään. Kyllä, tämänkin kanssa aloin jo pentuna harjoitella joitakin tokon EVL-luokan liikkeitä ja vepen voittajaluokan liikkeiden perusteita, mutta samalla opetin koiralleni kymmenittäin erilaisia muita temppuja, joita ei koskaan kisakentillä sellaisenaan tarvita. Leikimme paljon, käymme pitkillä patikoilla, telttailemme ja uimme yhdessä, ja treenaamme taas mahdollisimman monenlaissa paikoissa ja olosuhteissa. Olen itse jo tajunnut sen, että koirankoulutuksessa minulle itselleni palkitsevinta on matka eikä päämäärä, sillä tärkeintä on päivittäin nauttia yhdessätekemisestä ja siitä, että itse oppii koko ajan lisää koirankoulutuksesta ja omasta koirastaan. Vaikka kaukaisena tavoitteena siintääkin valionarvot, tärkeintä on jälkikäteen pystyä muistelemaan niitä vuosia, jotka johtivat tuloksiin: yhdessä tekemistä, epäonnistumisia ja uudelleenyrittämisiä, onnistumisia ja lukuisia erilaisia ilonhetkiä.

Oma neuvoni siis muillekin on, että pitää mielessä sen, miksi useimmat meistä koiransa hankkivat: kaveriksi, jonka kanssa on kiva opetella asioita ja touhuta yhdessä. Treenatkaa tavoitteellisesti mutta hymyssä suin, monipuolisesti ja valmiina muokkaamaan harjoituksia tilanteissa, joissa olosuhteet tai koiran toiminta eivät ole alkuperäisen suunnitelmanne mukaisia. Muistakaa joka harjoituksessa kiinnittää huomiota myös onnistumisiinne, eikä jäädä märehtimään epäonnistumisia. Ja ennenkaikkea, pitäkää hauskaa yhdessä parhaan ystävänne kanssa!

(c) Merja Tornikoski

Takaisin koulutusjuttu-sivulle