Talvilajina potkukelkkailu

Sulan maan aikaan meillä on kunnonkohotuksen, energianpurun, mielenvirkistyksen ja emännän painonhallinan lajina canicross eli koirajuoksu. Siinähän koiralle puetaan vetovaljaat, ohjaajalle leveä vetovyö ja niiden väliin puolijoustava vetonaru, ja sitten juostaan hippulat vinkuen siten, että koira saa sydämensä kyllyydestä kiskoa ja omistaja juoksee perässä, koiransa vauhdittamana.

Talvellakin juoksen jonkun verran, mutta etenkin liukkailla keleillä ja runsaan lumen aikaan canicross on vähän hankala laji. Lenkkarit täyttyvät lumella, ja jäisellä pinnalla liukastelu koiravetoisena ei ole kovin hauskaa. Joskus otankin talvella mummotyyliin kävelysauvat mukaan ja teemmekin canicross-lenkkimme sauvakävelynä.

Luonteva talvilaji canicross-harrastajalle olisi koirahiihto, eli canicross-varusteissa hiihtely koiran vauhdittamana. Siinä lajissa kuitenkin olisi etua siitä, että omistaja osaisi hiihtää... Vaikka jotenkuten pysynkin suksilla, hiihtotaitoni ja etenkin -kuntoni on sen verran olematon, että luultavasti olisin suksilla koiravetoisena vaaraksi itselleni ja ympäristölleni, ja olemattoman hiihtokuntoni johdosta en oikein pystyisi koiraa vetohommissa auttelemaan. Niinpä meidän talvilajiksi valikoituikin koirapotkukelkkailu.

Potkukelkkailuvarusteina meillä on samat canicross-vehkeet, mutta vetoliinana pidempi liina. Itse käytän koiralla valjaina kelkkaillessakin Y-muotoisia canicross-valjaita (VUL:n "long distance"-valjas tai Motivaattorin Inka-valjas), mutta esim. huskyvaljaatkin sopivat erityisesti kelkanvetopuuhiin. Juostessa käytän 1.5-metristä tai lyhyempää liinaa, mutta kelkkaillessa on syytä käyttää ainakin 2.3-metristä, hiihtämiseenkin sopivaa joustoliinaa. Hiihtoon ja juoksuun sopivia varusteita saa mm. Valjakkourheiluliiton postimyynnistä tai monista eläintarvikeliikkeistä.

Kelkkana käytän tavallista, perinteistä suomalaista Esla-potkukelkkaa, johon olen ostanut lisävarusteiksi hankijalakset (leveämpi lisäjalasmalli). Hankijalasten avulla kelkka kulkee kohtuu hyvin jopa umpihangessa. Mikäli aikoo kelkkailla vain jäällä tai kovapintaisella uralla ja kelkkaa aikoo kuljettaa paljon mukanaan paikasta toiseen, hyvä vaihtoehto voisi olla lyhytjalaksinen pilkkikelkka, jonka saa helpommin kuskattua mukanaan. Omaa pitkäjalaksista kelkkaani kuljettelen joko kattotelineellä tai kokoontaitettuna autossa sisällä, mutta pitkien jalasten takia sen survominen auton sisuksiin on hankalaa. Hard-core -harrastajalle voi kelkaksi sopia myös Esla-potkurin kilpamalli Kickspark. Se on jämäkämpi ja vauhdikkaampi laite, mutta siinä ei esim. ole istuinta, johon voi ottaa kyydittäväksi vaikkapa veljenpojan tai kiinnittää eväsrepun.

Koiralle on hyvä jo ennen kelkkailuharrastusta opettaa esim. kävelylenkkien yhteydessä vetolajien peruskäskyt liikkellelähtemiseen, lisävauhtiin, hiljentämiseen ja suuntiin.

Kun varusteet on hankittu tai lainattu ja peruskäskyt osataan, on tietysti aika lähteä kokeilemaan kelkkailua. Paras paikka harjoittelulle on meren tai järven jää, koska siellä tasaista pintaa löytyy runsaasti ja muita kulkijoita on yleensä vähän. Jäälle mukaan kannattaa ehdottomasti ottaa myös jäänaskalit (oman kaulan ympärille!), ja muutenkin käyttää maalaisjärkeä reittivalinnoissa. Mikäli jäälle ei pääse, kannattaa hakeutua syrjäisille metsäautoteille tms.

Jos koira on harrastanut canicrossia aiemmin, kelkkailua voi koettaa aloittaa ilman isompia totutuksia, kiinnittämällä vetoliina koiran valjaisiin ja omalle vyölle ja lähteä potkuttelemaan samalla kun antaa koiralle lähtöluvan. Mikäli koira jää kovasti hämmästelemään kelkkaa, on ehkä parempi kuitenkin ensiksi totuttaa se parin kevyen retken ajan kelkkaan siten, että koira saakin juosta vapaana kelkan vierellä ja itse potkii härveliä eteenpäin. Koira ei saa kuitenkaan pyöriä kelkan ympärillä (tai esim. näykkiä kelkkaa), vaan sille tulee osoittaa oma paikka kelkan edellä tai vierellä.

Jotkut koirat vetävät vähän nihkeästi ilman kirittäjää, mutta oma vetohullu koirani ei kirittäjiä kaipaa. Jos koira ei alkuspurtin jälkeen näytä haluavan vetää vaan juoksee liina löysällä, kannattaa panostaa sellaiseen harjoitteluun, missä koiralla pysyy vetomotivaatio yllä koko ajan: riittävän lyhyitä harjoituksia koiraa innostaen, ajoittain kirittäjäkaverin (toinen koira tai mahdollisesti pelkkä edellä kelkkaileva / hiihtävä perheenjäsen, tms.) avustamana. Mikäli tavoitteet minkään vetolajin suhteen eivät ole kilpailussa vaan pelkässä ulkoilussa ja yhdessäolossa, ei koiran tietysti välttämättä tarvitsekaan koko aikaa vetää liina kireällä, mutta tavoitteellisemmin harrastavien täytyy panostaa siihen, että veto pysyy jatkuvana.

Kelkkailussa pystyy belggarinkokoisen koiran kanssa pitämään varsin hyvää retkivauhtia yllä, jos itse potkiskelee rauhallisesti lisävauhtia. Tällä tavalla taakka ei ole koiralle liian suuri (etenkään tasaisella, kuten jäällä) ja retken aikana sekä koira että omistaja saavat loistavasti liikuntaa.

Jäällä kelkkailun jälkeen kannattaa muistaa tarkistaa ja huoltaa koiran tassut, koska karkea jää helposti nyrhii anturoihin haavoja. Itse huollan koirani tassuja ajoittain Bepanthen-voiteella. Anturoiden kunnolle voi myös biotiinikuuri tehdä hyvää.

Vauhdikkaita kelkkailuhetkiä!


(c) Merja Tornikoski

Takaisin koulutusjuttu-sivulle.